[Previous entry: "james"] [Next entry: "huppu päässä kaulukset pystyssä"]

Olen nyt vähän sitä mieltä, että jos olisin Tuija Lehtisen romaanihenkilö niin nyt olisi se hetki, jolloin teen suuren päätöksen, joka taas tuo mukanaan vielä suuremman mullistuksen ja muutoksen. Mutta voisinko vaan jo hypätä siihen viimeiseen lukuun? Mitenkään?

Vietin perjantai-iltana laatuaikaa kirjahyllyn, pölyrätin ja tyttöelokuvan parissa. Voisi viettää vähän useamminkin, koska sen lisäksi että se oli ihan leppoisaa ajanvietettä, huoneeni ikipölyn määrä on nyt myös pienentynyt noin kolmannekseen.

Mutta kuten Teemulle tuon projektin lomassa mesessä totesin, vihaan Lundiaa. Easy my ass. Kyllähän 2,00x2,40 kirjahyllyn pitäisi olla täysin yhden lyhyehkön naisen hallittavissa, eikö? Sain kuitenkin neuvoteltua ihan hyvän kompromissin hyllyn kanssa, joten kaksimetristen miesten läntisen delegaation ei tällä erää tarvinnut tulla käymään.

Eilinen karonkka kyllä nollasi koti-illan kaikki hyödyt (paitsi sen pölyn) ja nyt väsyttää taas ihan liikaa. En johtuiko säästä vai asetelmasta vai asenteesta vai mistä, mutta vähän kuiva meininki tällä kertaa. Ukkosmaine kyllä toimi taas (vaikka valitsemamme rokkipoliiseilu ei niiden keikalla kuulemma olekaan sallittu, voi) ja kivahan sitä on kavereita nähdä ja niin edelleen. Ja kävi sitten ilmi, että symppiksen oloinen poika verkkotoimituksesta tosiaan on aika symppis ja lisäksi Venlan kaveri. Päättelimme että olemme kollegoita ja kilistimme sille, jos muovituoppia nyt voi kilistää. Hyvä näin. Ja vaikka Venlan kanssa hieman Joensuun yöhön eksyttiinkin, tulin melkein ajoissa kotiin. Hyvä sekin.

Tänään valitettavasti on kuitenkin taas niitä päiviä jolloin kaikki ja niiden mummot vihaavat juuri minua. Ja aina kun unohdan ajatella sitä heittäydyn vastapainoksi filosofiseksi ja pohdin suuria kysymyksiä, tulevaisuuden kuvioista ihmisyyteen. Voi vääryys.

Lisäksi mielessä pyörii kadonneet ystävät, joita olen miettinyt pitkin viikkoa muutenkin tosi paljon. Se on jotenkin aina niin surullista, kun ihmisiä häviää elämästä, eikä pysty ihan sanomaan, mitä tapahtui ja miksi. Nyt kaihertaa se yksikin, jonka kanssa vielä vuosi sitten oltiin tosi läheisiä ja sitten jotenkin kaikki muuttui ja ollaan enää juuri ja juuri moikkaustutttuja. Harmittaa ja ikäväkin on, mutta tilanne ei ole enää minun käsissäni. Että se siitä, en nimittäin usko välien ikinä enää korjaantuvan. Eihän tämäkään ystävä ole valitettavasti ensimmäinen eikä viimeinen, joka elämästäni häviää, mutta ei se tee asiasta yhtään sen helpompaa.

Nyt suurten asioiden pohtiminen ja sureminen on vielä sallittu, huomenna gasthaustoiminta pyörähtää jälleen käyntiin ja suunta muuttuu. Ellen sitten jotenkin heittäydy filosofiseksi kesken banaanibileiden.