[Previous entry: "if you like it innovative, better get someone creative, honeeee!"] [Next entry: "un pique-nique surprenant"]

Rupesin taas kodinhengettäreksi. Jääkaapissamme on nyt valmistumassa noin miljoona litraa simaa. Tai ainakin viisi. Kuka sen kaiken ensi viikolla juo on sitten taas toinen homma, koska epäilen oman rajani tulevan kuitenkin vastaan jossain vaiheessa.

(Siman ystävät kutsukoon itsensä vaikka kylään vapun tietämillä.)

Ihan hirveä viikko meneillään ja näin ollen on myös krooninen päänsärky. Saa luvan hellittää huomenna, kun palautan seminaarin. Eikä kuitenkaan kun pitää prepata opetella ranskan jutut tenttiin. Veikkaan että maanantaina jotakuinkin kello 16.05 iskee järjetön kuume noin viikoksi. Tuskin maltan odottaa.

Päätin kaikesta huolimatta eilen pitää vapaaillan ja mennä Stellan levyn ennakkokuunteluun. Näin ei pitänyt käydä, olin suunnitellut omistautuvani ranskan kertaustehtäville, mutta sitten vain kuulin itseni ilmoittavan, että olen menossa. Ihan pop. Paikka oli yltiötäysi eikä levystä juuri mitään kuullut, se pienimuotoinen akustinen keikka sentään kuulosti hyvältä (nimenomaan kuulosti, kun en siitä mitään nähnyt). Keskityin sitten hihittelemään pienille nimmarinmetsästäjille, jotka eivät uskaltaneet tulla tuulikaappia edemmäs pitkään aikaan, tui! Lopuksi oli kyllä silti ehkä leppoisinta, kun jäin hengailemaan Kuppilaan vielä yllätyskombolla (ja kuulin siinä sivussa levyäkin vähän paremmin, aika surullinen tunnelma siinä). Jutustelin Villen kanssa, kun Krista ja Matti ovelasti viettelivät meidät seuraansa nachoilla. Toisin sanoen Kristalla ja Matilla oli nachoja ja menimme sitten oma-aloitteisesti Villen kanssa syömään ne.

En vieläkään keksi pulmaa, jota ei voisi hetkellisesti lieventää nachoilla. Paitsi ehkä unettomuus ja ähky, kumpaankaan en ole koskaan tohtinut kokeilla.

Viime viikolla oli kyllä vähän hämmentävien tunteiden viikko. Puolet ajat meni O_O tyylisissä olotiloissa. Että kai tämän viikon superopiskelu sitten tulee ihan hyvään koloon, ei ainakaan ehdi pohtimaan mitään ylimääräisyyksiä. Mutta viime viikolla lähtökohta siis oli se, että huomasin junamatkalla Helsinkiin hetkellisesti ihan vähän ikävöiväni viime kevään Hollywood-moduulista sitä poikaa, joka halusi myös muuttaa 70-luvulle. En edes muista sen pojan nimeä tai muutakaan faktaa, kun puhuttiin ehkä kaksi kertaa ja nekin siis seminaarityöskentelyä.

Vaikka tässä nyt tavallaan voisi ajatella, että kuulin silloin kaltaisteni kutsun, niin veikkaan silti edelleen, että meidän 70-luvut olisivat vähän erilaisia. Minun versiossa olisi vaan Cat Stevensin ja George Harrisonin näköisiä folklaulajia ja kaikilla olisi matalavyötäröiset leveälahkeiset housut ja aurinko paistaisi aina. Sen pojan 70-luku todennäköisesti olisi lähinnä Easy Rider. En minä sinne halua.