[Previous entry: "ootko syönyt liikaa lakritsaa?"] [Next entry: "paris, helsinki"]

Otetaanpa hypoteettinen tilanne, että sattuisi ostamaan vuosia vanhan levyn sellaiselta edesmenneeltä bändiltä, joka ei ikinä ole ollut mikään yltiösuosikki, mutta jota on syystä tai toisesta tullut joskus kuunneltua aika paljonkin. Mutta tämä hankittu levy on siis itselle periaatteessa ihan uusi, koska sitä ei kukaan tuttukaan ole soitattanut (edes vahingossa, kun oikeen kukaan tuttu ei sitä bändiä silloin ennenkään kuunnellut).

Ja sitten huomaa, kuinka monikin raita kuulostaa epäilyttävän tutulta ja pahinta vielä, hyräilee mukana useammassakin biisissä ja huomaa osaavansa joihinkin vielä sanojakin.

Siirretäänpä sitten kuvailtu hypoteettinen tilanne oikeaan elämään.

Tuollaisesta tulee hieman hullu ja puulla päähän lyöty olo. Niinku että mitä hittoa?

Tajusin sentään pienen ihmettelyn jälkeen, mistä on kyse.
Muutama vuosi sitten näin kyseisen orkesterin ja etenkin laulajan soolokeikkoja aika pahuksen monta vuoden, kahden sisään. Sieltähän ne biisit on tuttuja. Tuli vähän surullinen olo. Ensinnäkin siksi, että oikeasti näin niitä keikkoja niin paljon (puolivahingossa jopa), että tajuamattani opin biisitkin. Ja lähinnä siksi, että tajusin toisaalta kaipaavani sitä aikaa tosi paljon. Siellä oli paljon hienoja hetkiä ja asioita, viihdyin. Ja lisäksi kaikki tuntui tulevaisuuden suhteen niin kovin selkeältä.

Pitäisi kai keskittyä muistelemaan myös niitä huonompia juttuja, etten ihan nyt vajoa nostalgian syövereihin kaikki aistit suljettuna (miten luvattoman helppoa se muuten taas olisikaan).

Tänään Verolassa oli tarjolla soijaleikkeitä. Saisi olla useamminkin, ne on ehkä parasta ruokaa ikinä.