[Previous entry: "tuubafeature! from china!"] [Next entry: "me ei olla teinejä enää"]

thursday, mar 6, 2008
[enkelit joensuun yössä]

Olipa kerran eräs tammikuinen ilta, jonka haluaisin suurimmaksi osaksi varsin mielelläni unohtaa. Se oli se ilta, jonka jälkeen päässäni soi Egotripin Umpikujassa tauotta ja hartaudella. Mutta taas opimme, ettei jotain pahaa ilman jotain hyvääkin:

Voi miten olinkaan voinut unohtaa näiden kuvien olemassaolon? Ilmeisesti muistamattomuusyritykseni olivat liiankin tehokkaita. Onneksi ihana Annika lähetteli näitä äsken, huippua.

Olen hiljaksiin tässä lukenut Gabriel García Márquezin novelleja ja tuntenut itseni älykkääksi. Intellektuellikäyräni ei ole kuitenkaan vaarassa karata kaaviosta, sillä viikonloppuna Joksusta kotiutuessani kirjahyllystäni löytyi todellinen aarre, Pirkko Talvion Levoton Tuhkimo vuodelta 1987. Takakannesta:
Nelitoistavuotias Iitu yrittää rajusti irti hyvinvointiperheen turvallisista kehistä. Todellinen elämä alkaa kotioven ulkopuolella, Marjan, Tarkun, Johnnyn, Rältsän, Tiitin ja muiden kanssa. Ollaan kentsulla, rapuissa, assalla, klitsussa, kaltseilla, aina yhdessä. Jaetaan röökit, pizzat, kossupullot, surut ja ilot, taistelu kotia, koulua, kyttiä ja koko aikuisten vihattavaa maailmaa vastaan. Eikä kavereita petetä, ikinä.
Sillä murrosikä ei ole sille joka sitä elää, pelkkä vaihe, joka menee ohi. Ihan kaikki on täyttä totta.

Takakansi ei kuitenkaan anna ihan oikeaa kuvaa laatuteoksen syvällisen autenttisesta ajatusmaailmasta ja kielellisestä ilottelusta, joten vielä ote sivulta 6:
Mä menin ja laitoin kasetin mankkaan. Mä laitoin Popedaa, kun siinä on tosi rivot sanat ja mulla alkaa jo keittää tää kaikki, niin että ne sopi hyvin. Sit mä jumppasin olkkarin keskellä, kunnes tuli hiki. Pikkusysteri mulkoili sohvalta ja kalat akvaariosta, ihan ku mä olisin joku nähtävyys. Että osaa kypsyttää tämmönen. Niin että mä sammutin mankan ja istuin nojatuoliin ja aloin tuijottaa niitä takasin. Mitä muuta täällä voi tehdä?
Ei tasan mitään. Paitsi ajatella kaikkea, ja sitä mä taas olen tehnyt koko ikäni muutenkin. Ihan liikaa. Sillä mitä enemmän mä ajattelen sitä mielettömämmältä kaikki tuntuu. Mut silti mun on pakko ajatella.
Mahtaako kalat ajatella mitään.
Jos ei, niin käy kateeksi.

Ehkä kököt kasariromaanit ovat ihan hyvä paikka kohdistaa ilkeily. Tällä viikolla olen vihaillut kaikkea kollektiivisesti, etenkin Valion juustoraastepusseja ja Tiedepuiston liukuovia ja muuttunut sen myötä tarpeettoman ikäväksi ihmiseksi, taas. Lisäksi olen huomannut, ettei näemmä pitäisi pitää meseä auki. Vihailuviikkoni tekee tyypeistä ärsyttäviä ja minusta täysin huumorintajuttoman.

Random: kävin kampaajalla leikkauttamassa multihaaroittuneet latvat pois. Nyt hiukseni ovat liian lyhyet ja otsis ihan mystinen. Rau!