[Previous entry: "tonight I'll show you how dreams are prepared"] [Next entry: "grab the shovel, harold"]

Oli illaksi vaikka mitä suunnitelmia, mutta osa peruuntui ja osan jätin tekemättä, kun väsytti. Vaihteeksi siis koti-ilta, tänään vanhan ystäväni Harry Potterin seurassa. Ei kyllä tee huonoa, koska kahdesta varsin aikaisesta aamusta johtuva uupumus pitäisi tasata. Mutta vähän tylsää silti.

Ei sillä, onhan tänään tapahtunut vaikka mitä jännää. Minä ja Dear Tommy esimerkiksi melkein kohtasimme viimeinkin. Riensin kauheaa vauhtia respan ohi bussille ja Tommy oli tulossa tiskin takaa pois. Melkein törmäsimme - paitsi että ei. Väliin jäi pari metriä, mutta jouduttiin silti molemmat muuttamaan liikeratojamme vähäsen.
Dear Tommy: Sorry.
Hanna: Sorry.

I think this is the beginning of a beautiful friendship.
Phihi.

Noin viisi minuuttia ennen tätä olin saanut äidiltä sähköpostia, jossa kysyttiin olenko tilannut Levykauppa Äxästä jotain, kun sieltä on tullut levy. Hämmennyin aika lailla, koska en ole tilannut kyseiseltä liikkeeltä ikinä koskaan milloinkaan yhtään mitään. Pikapuhelu siis Suomeen. Kuoresta löytyi Sakara Tourin livesingle, jonka saapumisen olin tyystin unohtanut. Teknisesti levy on kai Jaakon, koska Jaakollehan se tilaamani lippu silloin meni. Mutta muistaakseni sovittiin, että saan pitää singlen vaivanpalkkana siitä, että soittelin ja juoksin lipun perässä ympäri Joensuuta. Mutta jee, nyt voin muistella Rytmihäiriön keikkaa milloin vain haluan :P

Tajusin juuri, että viime tiistai on edellinen päivä, jolloin en ole katsonut elokuvaa. Silloinkin katsoin ehkä Buffya. Ei huonosti televisiottomalta ja suht rahattomalta opiskelijalta, jonka omaisuus on ihan eri maassa. Keskiviikkona katsottiin Hollywood-moduulin viimeinen film noir eli Kiss Me Deadly, torstaina The Science of Sleep Watershedissä, perjantaina kolmella punnalla ostamani Gosford Park, lauantaina 70-luvun B-klassikko God Told Me To..., eilen ensimmäinen Kummisetä ja tänään film culturesissa ehkä käsittämättömin ikinä näkemäni dokumentti, iranilainen Close-up. Pitänee yrittää katsoa jotain huomennakin, eihän hyvää putkea kannata katkaista. Ehkä voisin katsoa lisää noiria, jos vaikka saisi jotain esseemateriaalia kerättyä.

Mutta niin. Olen viimeinkin alkanut paikata sitä valtavaa aukkoa yleissivistyksessäni, joka on siis 1960-70-lukujen amerikkalaiset elokuvat. Siksi myös Kummisetä. Yleensä ei haittaa, jos englanninkielisissä elokuvissa ei ole tekstejä, mutta tuossa kaipasin niitä jonkin verran. Miksi? Italialainen korostus ja Marlon Brando, hifilaitteistona läppäri. Hurraa! Kyllä siihen mukaan pääsi lopulta, mutta ekat puoli tuntia piti kyllä olla extratarkkana. Joka tapauksessa pidin kovasti Kummisedästä ja aion kakkosenkin katsoa tässä joskus ehtiessäni. Myös siksi, että nuori Al Pacino on tosi kuul eikä puhu vanhan Al Pacinon tapaan hölmösti kähisten.

Tätä yleissivistysaukkoa täyttämään tuli myös tuo God Told Me To. Se vei 91 minuuttia elämästäni, enkä tiedä, pitäisikö siitä olla pahoillaan vai riemuissaan. Kuten muutamille ehdinkin jo sanoa, en tiedä onko jumala elokuvan mukaan avaruusolento vai päähenkilö vain hullu, mutta aika pitkälti yli hilseen meni koko touhu lopulta. Leffa sisälsi myös jännittävän kaksineuvoisen jeesushahmon nimeltä Bernard. 70-luvun halpiserikoisefektejä ja genitaalilähikuvia unohtamatta. Vaan onpahan nähty. :D

Tänään pinnalla on ollut ärsytys tuosta Close-upista, tai itse asiassa ärsytys kanssaopiskelijoistani. Tiedän että film cultures on ekan vuoden moduuli ja suurin osa kurssilaisista ehkä 18-vuotiaita. Mutta apua, se suhtautumisongelma mikä siellä on! Ihan ekalla viikolla kysyin yhdeltä tytöltä, millainen moduuli on. Vastaukseksi sain, että kyseinen tyttö ei moduulista tykkää, koska siellä vaan puhutaan leffoista, joita hän ei ole koskaan nähnyt. Mistäköhän johtuu? Kertaakaan en ole nähnyt tytön jäävän screeningiä katsomaan nimittäin.

Anyhooo. Samaa mentaliteettia on paljon liikkeellä. Meitä on kurssilla yhteensä joku 170 ihmistä, leffan jää viikottain arviolta katsomaan ehkä 80-100. Viime viikolla oli yleisöryntäys, koska vuorossa oli Tarantinon Reservois Dogs, joka ilmeisesti on sellainen "hyvä" elokuva, joka kelpaa ensimmäisen vuoden elokuvaopiskelijalle. Sehän on tehty 90-luvulla ja siinä puhutaan englantia, mutta lienee silti tarpeeksi älyllinen ollakseen massaviihteen yläpuolella. Jostain syystä leffa jumitti parin kymmenen minuutin jälkeen (alan uskoa, että joku korkeampi voima yrittää estää minulta sen näkemisen..) ja olin kieltämättä hieman vahingoniloinen. Tänään katsottiin iranilaista dokumenttia ja kato kävi taas. Mutta olen sitä mieltä, että jos ei jakseta katsoa, niin parempi lähteäkin. Takanani istuvat tytöt nimittäin juttelivat koko sen puolitoista tuntia, jonka leffa kesti. Puolen tunnin jälkeen toinen sanoi "I have no idea what this is about, really". No AIJAA? Mietin vaan, että jos elokuvassa puhutaan farsia, niin tarkoittaako se sitä, ettei se ole näkemisen arvoinen. #@%!£¤#$&!! Teki mieli taas mätkiä niitä tyttöjä vanhoilla saappailla, mutta en edes sanonut mitään, olenhan suomalainen. Mutta luulen, ettei anteeksipyyntöni kuulostanut kovin vakuuttavalta, kun leffan jälkeen vahingossa kumautin toista kyynärpäällä päähäh. Mohaha.

Koska kukaan ei kuitenkaan ole kuullut Close-upista, minä en ainakaan ollut, niin voin kertoa, ettei se ole perinteinen dokumentti ollenkaan. Se pohjautuu todellisiin tapahtumiin, enkä oikeastaan tiedä, mikä osa oli uudelleen näyteltyä, mikä ns. todellista materiaalia. Kertoi miehestä, joka uskotteli ihmisille olevansa kuuluisa (todellinen) elokuvaohjaaja ja pidätettiin sen johdosta. Iso osa elokuvasta oli oikeudenkäynnissä kuvattua monologia, jossa mies selitti, miksi näin oli toiminut. Kuvanlaatu oli heikko, äänikin hävisi välillä, kun tekniikka levisi, mutta se oli tosi vangitseva jotenkin. Kaikki ihmiset "esittivät" itseään kaiken lisäksi. Jännittävä kokemus. Harmitti että olin niin poikki. Keskittymiskyky oli itselläkin valitettavan kateissa, haaveilin suurimman osan ajasta Mars-patukasta. Hmmhmm.

ps. Tällä hetkellä haluaisin kovasti nähdä Moottoripyöräpäiväkirjat, sen mainos tuli Kummisedän välissä muutamaan kertaan. Olin jo unohtanut koko elokuvan olemassaolon! Miten? Miksi? Miten?