[Previous entry: "roskiskeiju"] [Next entry: "walesin valloitus"]

Asia numero yksi: paikansimme iltapäivällä Jarin kanssa karkkikaupan, jossa myydään salmiakkia. Tiedänpä minne suunnata, jos koti-ikävä (tahi salmiakki-ikävä) yltyy liian kovaksi.

Nukuin tänään vähän pommiin ja siitä johtuen kaikki aamutoimet oli suoritettava varsinaisella pikakelauksella. Vastoin tapojani jätin myös siis hiukset auki ja tämä aiheuttikin päivän havainnon: minulla on emotukka. Se on kasvanut niin vaivihkaisesti, etten itsekään oikein ole huomannut. Ja tässä sitä ollaan. Koska mitään ei sovi jättää puolitiehen - tukan kehityskaari "moppi --> tätimoppi --> emomoppi" on saatava kunnialla päätökseen - värjäsin äsken hiukseni tummanruskeiksi.

En nyt tiedä mitä ajatella tästä. Ehkä siihen tottuu. Mutta se joka minua punapääksi tästä lähtien vielä kehtaa sanoa, voi puolestani pitää kioskinsa. Ja voinhan nyt vaikka bondata Colinin kanssa ja voimme emomoppeilla yhdessä auringonlaskuun. Tai jotain.

Tänään näin pojan, jolla oli pillifarkut ja niiden päällä buutsit. Kahdesti. En kestä. Rajansa muoti-ilmiöilläkin.

Emouskottavuuttani onneksi kolhii sopivasti se, että olen jumittanut jo pitemmän aikaa YouTuben ihmemaassa. Toissailtana en melkein päässyt nukkumaan, kun kaivoin sieltä kasan Westlifen alkuaikojen hittejä ja fiilistelin niitä täällä kuulokkeet päässä. Mahtista, sanon minä. Kaikki oikeastaan lähti siitä, kun viime lauantaina olin kävelemässä kohti keskusaukiota ja yhtäkkiä liikennevaloissa päähäni pärähti soimaan kyseisen pumpun Soledad-slovari tokalta levyltä. En ole kuullut Soledadia vuosiin. Se ei ollut koskaan hitti. Mutta näemmä se on aika suuren vaikutuksen 18-vuotiaaseen Hannaan tehnyt, sillä osasin vieläkin sanat alusta loppuun. Löytyipä Soledadkin sieltä YouTubesta, mutta kaikkein eniten parhautta olivat Swear It Againin, If I Let You Gon, Flying Without Wingsin ja Fool Againin kaltaiset oikeat hittiviisut. Pakko oli lopulta laittaa tuubi kiinni, kun teki mieli laulaa ihan täpöllä mukana.

Uptown Girl -video oli myös mukava nähdä uudestaan, kun olin sen vain kerran aikaisemmin nähnyt. Sinkkuhan julkaistiin vasta sen jälkeen kun noin nanosekunnin kestänyt Westlife-innostukseni oli jo kadonnut taivaan tuuliin. Tämä Westlifen versio on edelleenkin mielestäni varsin turha toisinto, mutta jos videossa on Tim McInnerny, Robert Bathurst tai ennen kaikkea Crispin Bonham-Carter, se ei voi olla huono :)
(Onko tuo yksi Dominic West?! Viidettä en tunnista, noooo!)

Tämän kunniaksi linkki: Uptown Girl. Vertailun vuoksi Billy Joelin alkuperäinen.
Lisäksi: Gresed Lightning! Jos Travoltan tanssiliikkeet olisivat pojilla olleet hallussa, olisin ollut onneni kukkuloilla. Ehkä.

Mutta on YouTubella muutakin jännittävää tarjottavaa. Esimerkiksi Horatio. Kyllä se on televisiottoman paras kaveri.
(Joskin olen löytänyt myös vaihtoehtoiset kanavat, vaikka vähän niitä vastaan periaatteessa olenkin. Kyllä periaatteet rapisee, kun saa piristää perjantai-iltaansa kokonaisilla CSI-jaksoilla esim.)

Mieleni tekisi Wensleydale-sandwhichia. Juusto on nyt siis testattu ja varsin mielenkiintoiseksi havaittu. Rakenteeltaan se muistuttaa kovettunutta piimäjuustoa ja mureneekin samaan malliin. Maku on erittäin vahva, hieman rasvainen ja etäisesti vanhoja sukkia muistuttava. Hyvää silti. Sopii erinomaisesti kinkku-juusto-kurkkuvoileipien väliin.

Onkin muuten ensimmäistä kertaa nälkä sitten iltapäivän. Commercial Roomsin beer + burger -diili koitunee vielä kohtalokseni täällä (sis. liha/kana/kasvishampurilainen + chips + salsa + juoma, joka voi olla olut/siideri/drinkki/limu/tee/kahvi, yhteishinta £3.99). Hamppisekaannuksesta johtuen minted lamb burgerini päätyikin Jarille, ja vaikka haluankin sitä edelleen joskus kokeilla, saa se odottaa jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Jos siis vielä ensi perjantainakin sorrun edullisen roskaruuan ja tuopin houkutuksiin, niin minua saa tulla potkimaan. Ihan oikeasti. (En maksa lentoja.)

//edit: Unohdin. En ollut eilisen leffavalintani kanssa kovin originelli, koska aika moni muukin meidän seminaariryhmästä oli käynyt katsomassa Pan's Labyrinthin kotitehtävää varten. Mutta ei sen väliä, leffa oli sen verran hyvä. Mykistävä tosiaan. Ja raaka. Yöh. Meni taas aika moni kohtaus ohitse, kun piti suunnata katse kattoon. En vieläkään pysty katsomaan realistista väkivaltaa kankaalta (tai muutenkaan, har). Vieressäni istunut nainen, joka oli myös yksin liikenteessä, totesi minulle elokuvan jälkeen, että olisi tehnyt mieli taputtaa. Tuumimme siinä sitten, että olisi elokuva kyllä aplodinsa ansainnut, kyllä se niin hieno oli. Ajatuksia herättävä kokonaisuus kaikin puolin. Ja on se Doug Jones aikamoinen velho!

Seuraava leffaprojektini on todennäköisesti Michel Gondryn The Science of Sleep. Se näyttää ihan liian hyvältä skipattavaksi. Lisäksi Gael Garcia Bernal on mielestäni edelleen aika lääh :P